perjantai 22. lokakuuta 2010

sinun

suloisten sointujen kanssa tanssin niin että tähdetkin loistavat kirkkaimpina tänä yönä.

tänä yönä kietoudun huntuun ja maalaan huuleni syvän punaisiksi.

matkaan maailman äärin häntä etsiessä.

matkalla huulipunani kuivuu ja mekkoni väri menettää sen kirkkauden.

yhtäkkiä ohini kävelee nainen, tuo niin kaunis ja herkkä jopa helposti särkyvä.

maailmani muuttuu sekunnissa, revin huntuni ja pyyhin huuleni.

seuraan sinua, suutelen niskaasi, kättäsi.

jalkasi pettävät alta, otan sinut kiinni, turvaan selustasi.

olen aina lähelläsi ja siellä missä menet.

minä olen aave menneisyydestä, sinun rakkauden tekemä.

jos minut unohdat, maalaan huuleni uudestaan ja etsin sinut.

lauantai 14. elokuuta 2010

painautumat kehossani

päälläni on pelkkä valkoinen harso, kävelen kolkkoa ja kylmää käytävää pitkin.
etsin omaa paikkaani, käännän pääni vasemmalle,
huomaan ison patjan lattialla jossa on ihmiskehon painautuma.
katson jälkeä pitkään, se on niin tutun muotoinen.
tämän ihmisen ääriviivat ovat painautuneet muistiini.
piirrän sormella patjaan jääneet painautuman rajat päästä päähän.
nousen ylös, nostan oikean jalan, astun yhden askeleen eteenpäin.
nostan vasemman jalan, pistän sen oikean viereen.
asettaudun patjalle niin miten nämä raajat olivat siinä.
sulauduin siihen. makasin sivuttain niin että oikea jalka oli vasemman päällä.
kyynel vierähti niin että se sokaisi toisen silmäni.
käteni kouristuivat lähelle sydäntäni.
huudan, huudan niin lujaa että maailma tuntee tuskani.
huudan: TE ette tule koskaan ymmärtämään, TE olette sokaistuja himosta, vallasta, rahasta,
TE tulette huutamaan vielä minun nimeäni.
nyt olin juurtunut yhteen paikkaan, niihin samoihin tuskan tuntemuksiin.
vasen silmäni oli sokaistunut tyhmyydestäni.
revin itseni irti patjasta niin että nahkani repeili.
toinen jalkani jäi patjaan kokonaan.
mutta silti minä nousen joku päivä, ja koko maailma tulee tuntemaan vielä vihani.
OLETTE jumalan turhia luomuksia, täällä teitä ei tarvita.

torstai 5. elokuuta 2010

itseinho

tunnen oloni tarpeettomaksi, joka hengenveto tarkoittaa sitä että hetki hetkeltä olen tarpeettomampi.

olen sairas sisältä, mieleni on harmaa, sisältä mätä.

minun maailmani on hyvin pieni ja yksinäinen,
mikään ei riitä.

olen yksin. tarpeeton. ruma.

silmät ovat sielun peili, minun silmäni eivät loista, onko minulla sielua?

haluaisin kuulua jonnekkin.
tiedän, en kuulu.

minun paikkani on jossain missä linnut olisivat sairaan näköisiä eivätkä ne osaisi laulaa.
puut olisivat nahistuneita ja ruoho aidan toisella puolella vihreämpää.
kello olisi pysähtynyt eikä mikään liikkuisi, oma musta aukko.
yksinäisyys ja hiljaisuus se tuhoaisi minut.
korviini tunkeutuisi hiljaisuus mikä läpäisisi kehoni.
joka pienikin ruumiin osani ja solu tuntisi sen pahan olon.
keuhkojani polttaisi ja happi loppuisi.
ja kuinka käteni olisivat ruvilla eikä jaloissa tuntoa.
huuleni kuivat ja ääneni käheä.
rintani rupistuneet, kasvoni klommoilla.
kehoni olisi epämuodostunut ja ruma.
hiukseni pitkät ja harmaat, kuihtuneet.

-kun elämä ei hymyile, sille pitää nauraa takaisin-
FB

maanantai 19. heinäkuuta 2010

kello lyö kaksitoista

sydämeni sykki nopeammin kuin koskaan, kello löi kaksitoista.
jännitys siitä mitä oli edessä sai minut hysteeriseksi, mutta hyvällä tavalla.
hymäilin jännityksestä, kiedoin jalkani sinua vasten.
suutelin sinua.
lämmitin kylmiä käsiäsi paitani alla.
sinun vartalosi, naisen vartalo, se oli kauneinta mitä olin nähnyt.

selkäsi, kaaresi, rintasi.

olit hiljaa, molemmat oli.
se oli kaunis hetki, se oli meidän hetki.
istuimme vastakkain, tunsin hengityksesi dekolteessani.

hipaisin olkapäätäsi, säärtä, sisäreittä.
värähtelit.

kello löi neljä, tupakan savu täytti pienen puisen huoneen.
otit minut syliisi.
sanoja ei tarvinnut käyttää, molemmat tiesi sen.
nukahdin siihen.

rakastatko minua vielä huomennakin?

heräsin vierestäsi, aurinko oli jo noussut.
olit selkä minua vasten, koskin kylkeäsi niin että ihosi meni kylmille väreille.
aamun kosteus kantautui sisään, kylmä ilma hiipi avonaisesta ovesta.
kuiskasin hiljaa huomenta, hymyilit.
otin sinut kainalooni ja sanoin, olemme tässä aina, meitä ei tunnisteta.
aika oli pysähtynyt, kehomme olivat sulautuneet yhteen.
muuta maailmaa ei ollut, vain me kaksi.
turvallinen ja rauhallinen mieli valtasi molemmat.
sait minut eloon.
kuolleet tunteet herää, tunnen kun jokin liikkuu sisälläni.
kirjoitin selkääsi, sinua minä haluan, rakastan kehoasi, rakastan mieltäsi, sinua.
rakastatko minua vielä huomennakin?

maanantai 17. toukokuuta 2010

do you feel this?

huomaan, uusi tuuli saapui tänne, raikas.
joillekkin ei niin raikas. tuo vaaleahiuksinen tyttö.
rakkaudesta kipeä, hänestä kipeä.
kesäyön kaunis tyyneisyys.
sinun kyyneleesi ja tuskasi tarttuu muihin kuin ruusuköynnös kulahtaneiden talojen seinille.
tuo rakkauden huuma, se tekee meistä katkeria, mustasukkaisia, ja täyttää mielen pahalla.
samalla voi miettiä kuinka tuo rakkaus saa meidät hetki hetkeltä sokeiksi, niin täynnä rakkautta.
keuhkoja kutittaa ja päätä huimaa tuo ihana asia mikä saa meidät itkemään onnesta, pahasta.
sinun kaunis kätesi oli veressä tuon toisen ihmisen takia, miksi rakkaus satuttaa.
kävelen reunalla jalka toisen eteen hitaasti, katselen toisten kärsimystä ja toisten rakkautta,
olen välissä ei mitään, olen itse tyhjyys joka nauttii kun tuo tuuli saa hiukseni leijailemaan kevyesti auringon paisteessa. hius suortuvia kasvoillani, katson teitä.
tuijotan teitä, teidän surua, teidän rakkautta. en tunne mitään, olen tunnoton, mutta en surullinen. suru ja rakkaus on yliarvostettua, minä en.
olen maailmassa jossa kukaan ei halua minua.
- La Valse d'Amelie-

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

sävelesi

Savuisessa kapakassa, istun yksin polttaen tupakkaa.
Yksinäinen kulkuri soittaa kitaraa ja se kaikuu koko huoneeseen.
Synkkiä säveliä, hän kertoo tarinaansa musiikin kautta.
ymmärrän tuota sävelmää enemmän kuin hän itsekkään.
Kävelen tiskille, korkokenkieni ääni, ontto kolahdus puulattiassa.
nautin kulauksen viskiä ja kävelen kitaristin luo.
tuon hitaan ja surullisen musiikin tahtiin tanssin tunnokkaasti.
keinun musiikin tahdissa, kuin olisin muualla, joku toinen.
hän sai minut tuntemaan tunteita mitä en ollut tuntenut koskaan.
hän veti minut tarinaansa.
synkkään omaan maailmaan.
jouduin lähtemään pois, ikävöin niitä säveliä.
kaipasin hänen vahvoja käsiään ja kitaraansa mitkä saivat nuo sävelet aikaan.
hän nauroi matalla äänellä, käheästi.
sitäkin minä kaipasin. kaipasin kaikkea noita asioita mutta en häntä.
hän loi minut uudestaan, mutta hän ei ollut minulle tärkeä.
hänen tarinansa oli tärkeä.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

kuka minä olen?

väriaineen tuoksu levisi huoneeseen, haistoin tuon ammoniakin hajun, se pisti nenääni.
halusin kertoa sinulle että kaipasin läheisyyttä, sitä mitä sinulta olin saanut.
et välittänyt.
sanasi tunkeutui sydämeeni kuin suolaa haavoihin.
sanoit että olin eri ihminen.
tunteeni eivät muutu vaikka olisin erinlainen.
halusin elää sen päivän kuin viimeistä päivää.
sanoit että olen lapsellinen.
en kestä elää kuin aikuinen kun minulla on edessä vielä nuoruus.
en halua olla kukaan muu, sanasi halventavat minua.
olen edessäsi alasti, sanaton.
et välitä, sattuu niin paljon.
joka päivä on minulle haaste, uusi tehtävä mikä pitää suorittaa.
en jaksa, kaavoja, aikoja, sinun sanasi, tekevät minusta tuhkaa.
olen ilmaa, en merkitse mitään.
tunnen itseni säälittäväksi, enkö minä kelpaa kenellekkään, eikö kukaan osaa arvostaa minua?
jokainen sanasi syö minua sisältä.
kuka minä olen?

perjantai 9. huhtikuuta 2010

peace

kävelin pitkää kävelykatua pitkin.
näin pimeässä nuo kauniit tivolin värit ja tuon todella ison maailmanpyörän.
oli kaunista ja niin ihanaa, hengitin syvään tuota raikasta kesäyön ilmaa.
kuuntelin kauniin tytön laulua, hänen äänensä sai herättämään minussa kauniita muistoja.
nuo yhteiset hetket kanssasi, nuo lapsuuden muistot.
näin ruostuneen keinun, menin sen luokse.
istuin siihen ja rupesin ottamaan hellästi vauhtia, vain vähän.
tuon vanhan keinun saranat oli niin ruostuneet että siitä lähti vinkuva ääni.
hyräilin himmeällä äänellä kuin pienenä: kiiikkaaaa, kiiikkaaa.
halusin olla vielä tuo viaton lapsi joka ei tiennyt mitään pahasta.
ajat on muuttuneet mutta ihmiset eivät koskaan tule muuttumaan.
palaan aina tuolle keinulle, miettimäään, rauhoittumaan.
siellä on niin kaunista, puut kaartuvat lehtien painosta.
pilvetön taivas, niin rauhallista.
nukahdan siihen, ainiaaksi.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

no need to say goodbye

kirjoitan isoon mustaan kirjaan, kuka pelastaisi minut?
olisitko minulle se mitä tarvitsen?
veisitkö tuskani?
outo tunne, haihdun pois..
kukaan ei huomaisi.
kuka minua nyt arvostaisi?
nauran niin pitkään että se muuttuu raivokkaaksi itkuksi.
minulla ei ole enää mitään, eikä ketään.
minua ei kaipaa kukaan.
olen yksin, aivan yksin.
tunnustelen maata löytyykö sieltä vakoa jotta voisin vajota maan alle.
Otatko minut kotiin, kysyin Jumalalta.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

makaan mullassa.
kukat oli kuukahtaneita ja kuolleita, minäkin, sisältä.
kaikki oli rumaa.
tunsin kuinka kuuluin yhteen maan kanssa.
pala palalta minusta tuli maa.
näin eri vuodenajat.
tuli kevät, haistoin tuon ihanan kevään tuoksun.
kukat kaunistui, tiesin olevani kaunis, hymyilin.
olin kukka jonka hän poimi, hän piti minua kauniina.
hän arvosti minua, olin hänelle se mitä hän ei ollut saanut.

mieli

ihmismieli on ääretön, mitä kaikkea sinne mahtuukaan?

viina, tuo viisasten juoma

kävelen sumuisessa yössä kotiin päin, katulamput näyttää suurilta valopilkuilta.
tajuntani sumenee.
olin shokissa.
hengityksesi haisi monta viikkoa vanhalta viinalta, sinä mursit minut.
tunsin kuinka keuhkoni lamaantuivat, painautuivat kasaan.
lyhistyin asfaltille, huusin muttei kukaan kuullut.
sinä kuulit, halusit kuulla.
tunsin kuinka pääni osui johonkin kovaan.
olin kyvytön tekemään mitään. se sattui, sisältä.
sattui niin paljon että teki mieli huutaa samalla kun juna kiitäisi ohi,
ettei kukaan kuulisi tuskaani.
hiukseni kihartui kostean sään takia, sanoit että olen erinlainen.
minä vihaan sinua.
asiat mitä teit tai sanoit, niitä ei saa tekemättömiksi, sanasi halventavat sinua.
olet ilmapallo jonka minä puhkaisen.

maanantai 29. maaliskuuta 2010

lapseni

mustatukkainen nainen, minulle olematon.
karjui, raiskasi korviani sanoilla.
nosti käden minua kohti.
maistoin tuon suloisen ironisen maun suussani.
valkoinen paita se oli pilalla.
tuo kaunis punainen väri, siitä tuli ruma.
huutavat sanat kaikuivat päässäni, sinä olet pahan alku ja loppu.
en saa sanottua mitään, ompelit suuni kiinni.
ihannoin tuota mustatukkaista olentoa.
viimein sain sanottua; äiti?.
hän vastasi; et ole lapseni.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

sinä

poltan tyttötupakan savuisessa huoneessa, tupakan tuoksu valkoisilla seinillä jättää muiston.
tuo punamekkoinen nainen katsoi kohti, näki vartaloni, pelkän objektin.
hän oli se jota pelkäsin.
tahdoin ulos itsestäni, olla toinen.
kuulakärkikynän haju oksetti minua, kosketit minua hiuksillasi.
sinä olit vienyt elämänhaluni.
sinä olit sade, sinä olit tyhjyys, muotoni peilin edessä muuttui sanojesi mukaan.
sinun sanat söivät minua, sinä heitit minut tuleen.
olen vaasi jonka sinä heitit seinään.
korjaan sirpaleita lattialta, niitä on vaikea enää koota.
olemme surkastuneita, meitä ei ole.

mä olen se ketä sun pitäis vihata.

hyvää yötä menneisyys, huomenta tulevaisuus.
se kaivaa syvältä, kiemurtelee läpi kehon.
tipahtaa ulos, lahja rakkauden, lahja kivun.
tyhjä huone, tyhjät haaveet. turtunut sydän.
sanat rakkauden satuttaa. raskas mieli.
tunteeton tai liikaa tunteita.
tuntuu lopulta, kaiken.
huominen voi tuoda kaiken uuden tai viedä mukanaan.