maanantai 19. heinäkuuta 2010

kello lyö kaksitoista

sydämeni sykki nopeammin kuin koskaan, kello löi kaksitoista.
jännitys siitä mitä oli edessä sai minut hysteeriseksi, mutta hyvällä tavalla.
hymäilin jännityksestä, kiedoin jalkani sinua vasten.
suutelin sinua.
lämmitin kylmiä käsiäsi paitani alla.
sinun vartalosi, naisen vartalo, se oli kauneinta mitä olin nähnyt.

selkäsi, kaaresi, rintasi.

olit hiljaa, molemmat oli.
se oli kaunis hetki, se oli meidän hetki.
istuimme vastakkain, tunsin hengityksesi dekolteessani.

hipaisin olkapäätäsi, säärtä, sisäreittä.
värähtelit.

kello löi neljä, tupakan savu täytti pienen puisen huoneen.
otit minut syliisi.
sanoja ei tarvinnut käyttää, molemmat tiesi sen.
nukahdin siihen.

rakastatko minua vielä huomennakin?

heräsin vierestäsi, aurinko oli jo noussut.
olit selkä minua vasten, koskin kylkeäsi niin että ihosi meni kylmille väreille.
aamun kosteus kantautui sisään, kylmä ilma hiipi avonaisesta ovesta.
kuiskasin hiljaa huomenta, hymyilit.
otin sinut kainalooni ja sanoin, olemme tässä aina, meitä ei tunnisteta.
aika oli pysähtynyt, kehomme olivat sulautuneet yhteen.
muuta maailmaa ei ollut, vain me kaksi.
turvallinen ja rauhallinen mieli valtasi molemmat.
sait minut eloon.
kuolleet tunteet herää, tunnen kun jokin liikkuu sisälläni.
kirjoitin selkääsi, sinua minä haluan, rakastan kehoasi, rakastan mieltäsi, sinua.
rakastatko minua vielä huomennakin?